3.3.1995

Kanne Joutsan kihlakunnanoikeudessa

A kertoi B ja C:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että 15.3.1991 kuolleen D:n jälkeen toimitetussa perunkirjoituksessa oli vainajan omaisuuden säästöksi merkitty 117 798,80 markkaa. Vainajalta olivat jääneet oikeudenomistajina tytär C, poika B ja vuonna 1987 kuolleen tyttären E:n tytär A. Kunkin oikeudenomistajan lainmukainen perintöosuus oli 1/3 eli 39 266,26 markkaa.

Perinnönjaosta on perintökaaren 23 luvun 9 §:n nojalla laadittava jakokirja, joka on osakasten allekirjoitettava ja kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistettava. Perinnönjakokirja oli sisällöltään lainvastainen eikä se ollut kahden henkilön oikeaksi todistama. Sen vuoksi perinnönjakosopimus oli pätemätön.

Perinnönjakosopimuksen laatinut pankinjohtaja X oli soveltanut lakia virheellisesti määräämällä C:n osuudeksi 5/12 eli 48 463,73 markkaa, B:n osuudeksi 5/12 eli 48 463,73 markkaa ja A:n osuudeksi 2/12 eli 19 385,49 markkaa. A oli erehdyksestä allekirjoittanut sopimuksen virheellisesti laskettuine jako-osuuksineen. B ja C:n asiamiehenä sopimusta tehtäessä esiintyneen pankinjohtaja X:n ja B ja C:n oli täytynyt olla tietoisia A:n erehdyksestä. A:lla ei ollut ollut edellytyksiä epäillä perinnönjakosopimuksen oikeellisuutta, koska perukirjan toisena uskottuna miehenä ja perinnönjakosopimuksen laatijana oli toiminut pankinjohtaja. A oli allekirjoittanut perinnönjakosopimuksen siinä uskossa, että toimituksessa oli menetelty laillisesti. Perinnönjakosopimus ei vastannut A:n tarkoitusta ja B ja C olivat edustaneet sopimuksella itselleen perusteetonta aineellista etua.

Perinnönjakosopimus oli saatu aikaan petollisella viettelyllä, tahdonilmaisut olivat erehdyksen johdosta saaneet toisen sisällön kuin A oli tarkoittanut ja oikeustoimi oli tehty sellaisissa olosuhteissa, että niistä tietoisen olisi kunnian vastaista ja arvotonta vedota oikeustoimeen. Vastaajat olivat tienneet tai heidän olisi pitänyt tietää mainituista seikoista. Sen vuoksi perinnönjakosopimus oli varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 30, 31, 32 ja 33 §:ien nojalla mitätön.

Perinnönjakosopimus ehtoineen oli joka tapauksessa kohtuuton ja sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Sen vuoksi jakosopimus tuli joka tapauksessa jättää huomioon ottamatta tai sitä tuli sovitella varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n nojalla.

Vastaus

B ja C:n kiistivät kanteen.

Kihlakunnanoikeuden päätös 16.7.1992

Kihlakunnanoikeus totesi, että D:n kuolinpesän jaettavana säästönä olivat sen osakasten myöntämät rahavarat 116 312,95 markkaa. Kihlakunnanoikeus katsoi, että D:n aviopuolison F:n kuollessa 29.7.1938 B ja C:n ositettava säästö oli muodostunut siitä omaisuudesta, jonka D Y:n todistajankertomuksen mukaan oli tuonut uuteen asuinpaikkaansa Y:n tilalle. Kihlakunnanoikeus arvioi tämän omaisuuden arvoksi ositushetken hintatason mukaan laskettuna 30 000 markkaa, josta F:n kuolinpesään tuli 15 000 markkaa ja D:n kuolinpesään 15 000 markkaa.

Edelleen kihlakunnanoikeus totesi, että D:n valituksenalaisen perinnönjaon säästöstä 116 312,95 markasta oli vähennettävä edellä sanotut F:n kuolinpesään kuuluvat 15 000 markkaa. Tämä 15 000 markkaa oli jaettava C ja B:n perintöosaan kuuluvaksi siten, että siitä tuli heille kummallekin 7 500 markkaa. Vastaavasti D:n kuolinpesän kolmen osakkaan kesken oli jaettava tämän kuolinpesän säästönä 101 312,95 markkaa eli 33 770,98 markkaa kullekin. Näin jaettuna C ja B:n kummankin perintöosa oli 41 270,98 markkaa ja A:n osuus 33 770,98 markkaa.

Lausumillaan perusteilla kihlakunnanoikeus, vaatimukset enemmälti hyläten, velvoitti C ja B:n kumpaisenkin suorittamaan liikaa saamanaan perintöosuutena A:lle 7 192 markkaa 75 penniä 16 prosentin korkoineen 1.10.1991 lukien.

Lisäksi kihlakunnanoikeus totesi, että puheena olevassa perinnönjakosopimuksessa oli perintökaaren 23 luvun 9 §:n 1 momentissa tarkoitettu muotovirhe. Kihlakunnanoikeus katsoi kuitenkin, ettei virheellä ollut vaikutusta oikaistuun, pelkästään rahavaroja käsittäneeseen perinnönjakoon.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 18.5.1994

A sekä B ja C valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että asianosaiset olivat saaneet äitinsä D:n jälkeen 30.9.1991 laaditun perinnönjakosopimuksen mukaan, B ja C kumpikin 5/12 ja A 2/12 jaettavana olleesta omaisuudesta. Perinnönjakoa suoritettaessa ei ollut arvioitu D ja F:n yhteiseen pesään vuonna 1938 kuuluneen omaisuuden arvoa eikä omistussuhteita vaan murto-osista oli sovittu jakosopimuksen laatijan ehdottamalla tavalla. Osapuolet olivat sitoutuneet olemaan jakosopimusta "miltään osin tai perusteella" moittimatta ja he olivat allekirjoittaneet sen.

Mitä ensinnäkin tuli jakosopimuksen muotovirheeseen, sopimus oli, kuten kihlakunnanoikeus oli todennut, ainoastaan yhden todistajan allekirjoittama. Hovioikeus totesi, ettei jutussa ollut riitaa siitä, etteikö sopimus vastaisi sitä, mitä oli sovittu. Tällä perusteella hovioikeus katsoi, että toisen todistajan puuttuminen oli sopimuksen pätevyyden kannalta epäolennainen seikka.

Jakosopimuksen oli oikeaksi todistanut sen laatinut pankinjohtaja X. Hän oli todistajana kertonut laatineensa myös perukirjan D:n jälkeen ja selvittäneensä jo perunkirjoitustilaisuudessa pesän osakkaille perinnön jakosuhteet. Tämä oli X:n kertoman mukaan tapahtunut "oikein paperilla ja pöydän ääressä". Ennen perinnönjakoa A oli kuitenkin ilmoittanut puhelimitse X:lle, että hänen mukaansa perinnön tulisi jakautua tasan kolmeen yhtä suureen osaan.

Hovioikeus totesi, että edellä selostetusta puhelinkeskustelusta huolimatta A oli allekirjoittanut jakosopimuksen ja sitoutunut olemaan sitä moittimatta. Hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A olisi erehtynyt sillä tavoin, että moiteoikeudesta luopuminen ei häntä sitoisi. Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi kanteen ja kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen.

Eri mieltä olleen jäsenen lausunto

Hovioikeudenneuvos Pöntinen: D:n 29.7.1938 kuolleen aviopuolison F:n jälkeen ei ole pidetty perunkirjoitusta. Pesässä on kuitenkin näytetty olleen vähäinen määrä irtainta omaisuutta. Mahdollisia pesän velkoja ei ole selvitetty. Todistaja Y:n mukaan se omaisuus, jonka D oli tuonut mukanaan muuttaessaan hänen luokseen heidän vanhempiensa entiseen kotitaloon, oli käytetty yhteiseksi hyväksi.

Perintökaaren 3 luvun 4 §:n mukaan pesän vaurastuminen on luettava määrätyin edellytyksin eloonjääneen puolison perillisten hyväksi. Sen sijaan ensiksi kuolleen jälkeen jättämästä sellaisesta omaisuudesta, jota ei enää ole, ei mainitussa lainkohdassa ole lausuttu mitään. Näin ollen perintökaaren mukaan ei ole mahdollista laskennallisesti palauttaa viimeksi kuolleen puolison jäämistöön omaisuutta, jota ei enää ole.

Asiassa on selvitetty, että A on aluksi katsonut olevansa oikeutettu yhteen kolmasosaan pesän omaisuuden säästöstä. Perinnönjakokirjan laatinut henkilö oli kuitenkin ilmoittanut erään lakimiehen kertoneen, ettei A:lla ollut oikeutta niin suureen perintöosaan.

A on allekirjoittaessaan kysymyksessä olevan perinnönjakosopimuksen erehtynyt mainitun virheellisen lausuman johdosta siten, ettei ole enää vaatinut lainmukaista osuuttaan kuolinpesästä. Vaikka A on ilmoittanut olematta moittimatta jakoa, hänen ei ole katsottava luopuneen oikeudestaan lainmukaiseen jakoon.

Kumoan kihlakunnanoikeuden päätöksen tältä osin ja velvoitan C:n ja B:n suorittamaan yhteisvastuullisesti liikaa saamanaan perintöosuutena A:lle 19 880,77 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.10.1991 lukien.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 3.3.1995

Mikäli osakkaat ovat itse toimittaneet perinnönjaon, jakokirja on perintökaaren 23 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan osakasten allekirjoitettava ja kahden esteettömän henkilön todistettava oikeaksi. Saman luvun 10 §:n 2 momentin mukaan osakkaiden toimittamaa perinnönjakoa voidaan moittia määräajassa sillä perusteella, ettei jakoa ole tehty säädetyssä muodossa. Viimeksi mainitusta säännöksestä ilmenee siten, että ainakin joissakin tilanteissa osakkaiden toimittama perinnönjako voidaan muotovirheen perusteella julistaa pätemättömäksi.

Oikeaksi todistamisen tarkoituksena nyt puheena olevassa tilanteessa on toisaalta vahvistaa osakkaiden allekirjoitukset oikeaperäisiksi ja toisaalta todistaa osakkaiden ilmoittaneen jaon tapahtuneen jakokirjasta ilmenevällä tavalla. D:n kuolinpesän osakkaat eivät ole edes väittäneet, että heidän allekirjoituksensa 30.9.1991 päivätyssä jakosopimuksessa olisivat vääriä tai että jakoa ei olisi toimitettu jakokirjasta ilmenevin tavoin. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, kuten alemmat oikeudetkin, ettei mainittu perinnönjakosopimus, vaikka siitä puuttuukin toisen todistajan allekirjoitus, ole tämän muotovirheen vuoksi pätemätön.

Näillä ja muutoin hovioikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta.